Kirjoitin vanhaan blogiini joskus, että blogi voi hyvin olla olemassa silloinkin kun sinne ei kirjoita. Että kun on asiaa, julkaisen. Kun ei ole, en julkaise.
Se oli oikeastaan aika terve ajatus.
Silti blogin hiljaisuus alkoi jossain vaiheessa tuntua vähän oudolta. Maailma ei välttämättä tarvitse juuri minun bloggauksiani. Mutta ehkä minä tarvitsen kirjoittamista.
Vanha blogi oli aikanaan minulle paikka ajatella ääneen. Se syntyi maailmassa, jossa CSS, blogit, RSS-syötteet ja -lukijat, kommentit, linkkilistat, verkkostandardit, Ajax, responsiiviset layoutit, WordPress ja kaikenlaiset vähän kömpelöt mutta innostavat viritykset olivat osa samaa suurta muutosta. Web ei ollut vain kanava, vaan valtavaa vauhtia kehittyvä kokonaisuus.
Minä pidin siitä valtavasti. Oikeastaan jopa epäterveelläkin tavalla, koska siitä muodostui oikeastaan tärkein asia elämässä. Noh, osittain siksi kävin lopulta läpi burnoutin, millä oli lopulta tervehdyttävä vaikutus.
Mutta joku osa minussa rakastaa muutosta. Siitä hetkestä, kun jokin vanha asetelma alkaa murtua ja huomaa, että maailma ei ehkä toimikaan jatkossa samalla tavalla. Innostun ja tunnen olevani elossa. Haluan ymmärtää, mitä tapahtuu.
Kun aloitin alalla, halusin ymmärtää kaiken. En vain sitä osaa, josta sain palkkaa. Halusin ymmärtää HTML:n, CSS:n, JavaScriptin, HTTP:n, tietokannat, palvelimet, selaimet, hakukoneet, käytettävyyden, saavutettavuuden, kirjoittamisen, käyttöliittymät, typografian, liiketoiminnan ja asiakkaiden oudot toiveet, vain joitakin nimetäkseni.
Vahvimmillani olin silti backendissä. Olen varmaan edelleen. Se on minulle luontevin tapa ajatella järjestelmiä: mitä tietoa liikkuu, missä muodossa, millä säännöillä ja mitä tapahtuu kun jokin menee rikki.
Mutta onneksi en jäänyt vain siihen.
Kaikki se harhailu webin eri puolilla teki ensin tästä koodarista konsultin ja myöhemmin paremman yrittäjän. Ja lopulta myös paremman toimitusjohtajan, vaikka toimitusjohtajuus kuulostaa tässä yhteydessä vähän turhan juhlalliselta. Pienessä toimistossa toimitusjohtaja tekee aika paljon muutakin kuin toimitusjohtaa. Välillä hän myy, välillä rekrytoi, välillä selvittää kassavirtaa, välillä käy asiakkaan kanssa läpi miksi jokin integraatio ei olekaan “ihan pieni muutos”.
Laaja ymmärrys auttoi, koska pystyin keskustelemaan eri asioista samassa kokonaisuudessa. Tekninen päätös ei ollut vain tekninen päätös. Se vaikutti työhön, myyntiin, asiakkaan arkeen, asiakaskokemukseen, ylläpitoon, riskiin ja rahaan.
Nyt tuntuu, että tuosta kaikesta on yhtäkkiä vielä enemmän hyötyä.
Koska tekoäly on tehnyt osaamisesta vivun.
Se ei korvaa osaamista. Päinvastoin. Mitä enemmän ymmärtää, sitä parempi vipu siitä tulee. Jos ei tiedä mitä pyytää, ei osaa arvioida mitä saa. Jos ei tunnista huonoa ratkaisua, tekoäly tekee niitä nopeammin. Jos ei osaa rajata ongelmaa, saa valtavasti melkein oikeaa materiaalia, joka vie väärään suuntaan.
Mutta jos on vuosien ajan kerännyt päähänsä epämääräisen mutta käyttökelpoisen kartan webistä, ohjelmistokehityksestä, käytettävyydestä, hakukoneoptimoinnista, asiakkaista, sisällöistä, laadusta ja kompromisseista, tekoäly tekee siitä kartasta paljon käyttökelpoisemman.
Se on minusta kiinnostavinta tässä ajassa.
En ole koskaan erityisesti nauttinut siitä, että asiat pitää jättää kesken. En tarkoita, että kaikki pitäisi hioa loputtomiin. Tietenkään ei pidä. Olen aina ollut myös hyvin pragmaattinen. Joku joskus kuvasikin minua pragmaattiseksi idealistiksi. Mutta on eri asia lopettaa, koska työ on riittävän valmis, kuin lopettaa siksi, että aika loppui juuri kun alkoi nähdä kaikki kohdat, jotka tekisi mieli tehdä paremmin.
Tässä minulla on ollut aina pieni ongelma.
Perfektionismi on huono isäntä, mutta aika hyvä renki. Se pakottaa näkemään säröt. Se muistuttaa, että käyttäjä ei välitä siitä, montako asiaa projektissa oli samaan aikaan kesken. Käyttäjä näkee vain sen, toimiiko lopputulos hyvin vai ei.
Aikaisemmin monessa työssä piti vain hyväksyä, ettei kaikkea voi huomioida. Ei ehtinyt kokeilla kolmea vaihtoehtoa. Ei ehtinyt kirjoittaa kunnollista dokumentaatiota. Ei ehtinyt tehdä vielä yhtä testitapausta, jos yhtään. Ei ehtinyt miettiä, voisiko teksti olla vähän selkeämpi tai käyttöliittymä vähän rauhallisempi.
Nyt ehtii useammin.
Se ei tarkoita, että tekoälyn kanssa kaikki on automaattisesti parempaa. Se tarkoittaa, että hyvä tekijä voi käyttää enemmän energiaa arviointiin, suuntaan ja viimeistelyyn. Mekaaninen työ vähenee. Vaihtoehtojen tutkiminen halpenee. Keskeneräisyyden hinta laskee.
Saan siitä aivan poikkeuksellisen paljon nautintoa.
Nyt voin tehdä asioita paremmin. Voin pysähtyä kohtiin, joissa ennen olisi pitänyt vain jatkaa. Voin pyytää toisen näkökulman, vaikka työskentelen yksin. Voin rakentaa pienen työkalun tunnissa asiaan, jota ennen olisin vain joutunut sieltämään.
Tämä muuttaa yksinyrittäjän arkea aika radikaalisti.
Ja nimenomaan siksi tekee mieli kirjoittaa taas.
Kirjoittaminen on tapa saada ajatuksista kiinni ennen kuin niistä tulee itsestäänselvyyksiä. Kun jokin muutos on käynnissä, ensimmäiset havainnot ovat usein kömpelöitä. Juuri siksi ne kannattaa kirjoittaa. Myöhemmin kaikki näyttävät tietävän, miten maailma muuttui. Silloin on jo vaikeampi muistaa, miltä muutos tuntui keskellä sitä.
Tässä välillä, kun en kirjoittanut blogia, kirjoitin silti jatkuvasti. Päiväkirjaa, yksityisesti. Kasvoin ihmisenä sitä kautta valtavasti. Ajattelu laajeni ja laajeni.
Kokeilin rajojani. Siitä muodostui suorastaan identiteetti. Nykyisin, kun kohtaan asian, josta ensimmäinen tunne on, että se on epämukavuusalueella, on heti seuraava ajatus se, että tätä täytyy siis kokeilla.
Jos kymmenen vuotta sitten minulle olisi kerrottu, millainen ihminen olen nyt, en olisi mitenkään voinut uskoa, nauranut vain.
Täysin eri ihminen, sisäisesti ja ulkoisesti.
Kun nyt katson vanhaa blogia, moni teksti näyttää nyt vähän jopa lapselliselta, moni vanhentuneelta, mutta yllättävän moni myös käyttökelpoiselta. Se on juuri oikein. Blogin ei tarvitse olla lopullinen totuus mistään. Sen pitää olla riittävän rehellinen jälki siitä, mitä ajatteli silloin kun ei vielä tiennyt kaikkea.
Edelleenkään en tiedä kaikkea.
Sen hyväksyminen on nyt paljon helpompaa.
On taas aika opetella ja ajatella ääneen. On taas aika kirjoittaa vähän keskeneräisesti siitä, mikä tuntuu tärkeältä juuri nyt.
Kun on taas asiaa.
